Kunstencentrum Vooruit, Gent, België

De teksten in het Engels

The Sun Shall Never Go Down (El Aurinko Milloinkaan Laske)

The sun shall never go down
The moons and stars won’t fade into the light of the days
The gales and winds mean no more to anyone than to someone else
There’s silence and the nocturnal scream
Rumble of the same perplexed soul
Who is genuflected with his question, bowed at the sanctuaries’
Austere stone of judgement.

Is there the ultimate truth
That would praise the orthodoxy more than anything else
Are there thoughts and deeds that would save those who stray from themselves
Who, after everything has ended, can say
That he was more right than the others
Because he understood the everlasting erupting curse of lust’s frailty
At the very outset, at birth
Shall someone find, instead of the Holy Grail
The white telephone of the angels, then
To call heaven and apply for rights because of the miserable destinies
Shall something so great hear
Anything else than a howling galaxy falling down
When a finger so enormous at last points in judgement
Who shall it refer to
Or perhaps to everything that exists

Shall life understand itself in us after all
Aren’t we going to see the shot of a gun in front of us at last
Are we mere lost sheep
That tread the pastures in search of a shepherd
Was Jesus Christ one of them
Or just
One of us

Is there in the running creeks
Really so much glittering gold
That with it you could buy yourself the rights of the scorching fire of the oceans and heaven
Are there so many jewels
That they are enough to pay for the tinsel of every king
Are there so many of them that they could save
Anything in the end

The moment of hope is too dear to lose
This is why the battle was declared
After the fight they shall enjoy everything that was brought there at the last supper
Who climbed on top of the highest tower
Who shall be remembered for his courage
Who withered in his smallness, frightened
Who wasn’t born unto this side at all

It is so simple
To try to make yourself believe that you’re a day that never shall go down
To be the radiant shine rising from beyond the pale mountains
It is so hard
To admit that you’re only an accidental whisper
To be the daybreak that instead of the morn
Shall forevermore be closer to the dying eve

Autumn Time (Syysaika)

Sitting on the rocks in the pond, immersed in their thoughts, Autumn and Time were exchanging words
Autumn asked Time, where is your goal, when is your road at the branch of the crossroads
Why are you hastily turning the summer into the autumn, running the winter into the creeks of spring
You let my boughs to shake their leaves away, the snow to fall onto my limbs every time I wake up

Time listened to the blowing ice-cold Autumn, who in his sorrow sighs because of his lot
Autumn would have wanted to be without his burden, to spurt from his cage in the lands of liberties
Why don’t you enjoy of your sleep, Time reproachfully replied, again I have to go onwards all the time
The destiny of Time is to always stay awake, with no sleep at all, to travel on without a place of destination

A glass doll arrived to the rocks in the pond, wondered about Autumn and Time
My friends, why are you sad because of your lot, because of what each of you have caused
Life is beautiful every once in a while, but occasionally beautiful things turn ugly
But please do not take sadness into your hearts, my friends, for the facts that don’t change because of the misery, but drown under the sighs

Melancholy Autumn told the glass doll about never meeting Spring, Winter, nor Summer
His brothers, these seasons and those who always slumber every time he himself wakes up
The glass doll said, do not waste your moment hoping to touch another you shall never reach
Live through that which you have left to life for, laugh because of that which awakens your joy

Autumn shook his yellowed leaves away, made the fingers of the boughs nude
Time travelled onwards on top the frozen pond, left the broken glass doll onto a snowdrift
Time, awake, is still in the middle of her round, circling around as the winter turns into the spring rains
This is the lot that has left for Time to bear, she will always travel around, only our memory shall fade

Aquarium (Akvaario)

I was nobody
Going through this time
Now alone I stop
I remember nothing at all
Like asleep
I’m gliding against the night
My ego is melting
Past everything
Have I at all
Stepped into this world
Where the others dance the magic of the moment
Why the others
Why not me
Why on this side I do not know
This golden aquarium of mine
Behind the soiled glass I see
I see the one I am not in
I see the one I do not belong to
I do not know how this happened
How I understood everything wrong way
What I wanted
It never existed
What I saw invisible I guess
What I got mirages of happiness
Now I have halted on the ridge of the roof
I’m only looking at the wind of the sky
Flight of the bird returning home
I’m only looking at the wind of the sky
Flight of the bird returning home
The world behind mirages
The world behind mirages

The Lantern Alley: The End (Lyhtykuja: Loppu)

The jester of contingency in his brightness
And in his wisdom supposedly redeems you
But at the end-times reveals his cards
Five black kings lead their people astray

I walk the lantern alley
They are all dressed in white
I understand my destination
I’m forever doomed
To walk the lantern alley

The gleams from the ends of handles
Pass the trembling shadows
The time has frozen, the time has stopped
I walk the lantern alley

A joyless grin reveals the gums of the Eternal one
The jester with his bone face blasphemes, blasphemes
When all of you have gone behind the mossy fence
The bastard looks the other way and continues to cast his spells

On the curb of the lantern alley
The candles shed warmth
On their faces
All the garden walks
Join the lantern alley

Relatives and friends
Dead and alive
Look with their empty eyes
As I walk the lantern alley

Birth (Syntymä)

Wordless, upside down within the foggy velvet.
In the whirl of a waltz, I am ready to be born.
Before me the dawn breaks.
I squeeze myself into the corridor of secrets.

Mother, I don’t want to go to the hospital from here.
I have to return from the alley of candles.
Mother, because you gave birth to me.
With joy, in return, I shall take your life away.

The connection, our father, the light storm.
Emotionlessness, the fixed points that bite firmly.
Welcome to the yellow ward 4 G.
Good morning, midwife, greetings from the lunch table in the attic.

Now I am a half-year old infant in arms.
The death of the person who gave me birth to my credit.
As I reminisce in the murder, my face
Is illuminated with a toothless smirk, while I’m rocking in my cradle.

Heaven Here I Come (Taältä Tullaan Taivas)

My slowing steps trail the concrete
The twisted claws haul the coal-black ground

The years have become full, eighty-one
Now the glow travels on, leaving only dust behind

Seize my hand, small child, soon you shall fall asleep
You’ll see your smile before you, thwarted, oxidised

Where everything begun, there everything shall return
The gates are closed in front of you, let us enter through the fence in secrecy

I believe I have born here a million times
And walked astray without a sense of direction as many times

Hey hey heaven
Here I come again

Hey hey heaven
Here I come again

I used to be an eclipse, a worm-hole that swallowed the light
I was a regeneration of the water-times, a child prodigy from the house next door

Hey hey heaven
Here I come again

Hey hey heaven
Here I come again

As many times as I am born, I let everything fall into the slush
All the time I am going over the bridge that they shall never build

28120 The Mine (28120 Kaivos)

Juhani, Olavi, Juhana
Ilmari, Kristiina, Johannes
Go down into the A mine, with the elevators B and C
Leave your insurance forms to the secretary in the office D
28120 the mine.

Excavate into the bowel of the earth
An electrified railroad
Drill a tunnel into the bedrock, leading to the heart of stone
Let it go underneath the groundwater, leading to the capital of the calmness of mind
28120 the mine.

Juhana, Ilmari, Kristiina
Go down into the depths of ten kilometres
Walk West on the phosphor-lit passage, with your masks on
Olavi, Juhani, Johannes, continue the explosion work in the Northern tunnel
28120 the mine of harmony.

No, please don’t force us into the narrow mine
The fiery furnace of stone burns the oxygen, the mineworker suffers to find the peace of mind
The claustrophobia prays for the weapon of mercy, to escape the pressure
The mineworker is locked within a sarcophagus, deep in the bowel of the rocky womb.

At last the drill crushes the coal, the heat blows against our face
The goal of our dreams has been reached, with the work of a hand of bloody warts and cough
What we have found is small in its shine, just a glitter of crystals in the charcoal darkness
28120 thank you.

Trace (Häivähdys)

The night turns into the daybreak
The veil of ice covers the trees
The silent whisper of the woods
I think I’m hearing a trace

The soul of a winter day
The beautiful frost of the lakes
The icy wind breaths
Now I see a trace

Endlessly, the flakes
Of the fjords fall down
Covering in millions
The figure taciturn

On the surface of freezing water
I see a white wing, tender, chilled
She’s dead, the genius of the heavens
Because of the bluish morn
I feel that glance
From behind the gleaming ice

The man of remote distance arrives
From beyond the autumn woods
Kneels down by the side of the ice
He, a figure without a trace

Into his arms he takes
The chilling lady genius
Disappearing under the ice
Leaving behind, only silence

Gods in Flames (Jumailat Liekeissä)

The Meadows of Hazel against the rising light:
the rifle-barrels encircle the flank of a plain;
the icy wind beats the swinging hay.
A thousand fighting hearts; the spewing guns of destruction.
The Iron-headed plain awaits the Commanding Arm;
the icy wind beats, the icy wind beats.
The halted frowns of fear look out into the rain;
a breath falls into the freezing daybreak.
The expectation like still water -
oh, and the Gods of Flames strike fire.
Fire against fire, against the beating plain of flames;
the rime of frost retreats.
The countenance of paleness gleams:
“Alas, trample the men under tether!“
The Fields of Blood run riot;
rapid, with hurting screams, are the meadows filled.
Death, death.
A thousand men are marching, above the icy graves;
the cries in their minds, of the Gods of war
oh, and the Gods of Flames strike fire.
The end of the world before me; the roaring Ocean of Destruction,
the cannons strike it with explosions; against the rising light
oh, and the Gods of Flames strike fire.

The Sublime Prince of Punishment (Rankaisun Ylhäinen Ruhtinas)

Like this, raising my fists, I command the sea, the sky, to my side,
with my hand I point those who I have chosen to be in my possession.
With my eyes I precipitate, those who I condemn with my look,
with my word I command the bright stars to glorify me.
My power is boundless, I am the most Sublime of the Sublime;
I am the Master of Wounding, the Lord of Lacerations, the most Sovereign.
With whips I subdue, with lashes splicing the air,
the fettering bond I gird around the slave.
I am the God of my Chamber, Punishment and all the Pain,
in my Prison of Agony I sow a profane scream.
I am the Devil Himself,
the soul fire of Hades in my eyes,
my hand’s gesture is a reminescent of the most distinguished court.
I am the Devil Himself,
for thou, my dearest friend, I now bow,
for alone I would be only that echo of the poem from Hades.
My power is boundless, I am the most Sublime of the Sublime;
I am the Master of Wounding, the Lord of Lacerations, the most Sovereign.
I am the Master of Winds in the air, I am the Lord of the Fire of Lava, the most powerful;
I am the Lord of Harvest as the agony is the ultimate one.

Highly Flying I Long for Home (Kovin Lentäen Kotiin Kaipaan)

The winter eve of depression, with its flakes above me descends
Covers my hat with white drops and fiercely thrashing batters
Perhaps I have slept too little, precisely not in the days of a month
Even all kinds of little things have gone overwhelming upon me spinning
A day in my sun has not risen in years
Anybody happened to see that rotating ball
You know I happened to lose my world
From my window a harbour pier can be seen, the sea always brings the storming clouds
Like flames they tear the sky, lifting high the peaks of the waves
I have decided that when the dawn has risen, when the storm raging has fallen asleep
To go onto my window sill and float as a dove to the clouds
A day in my sun has not risen in years
Anybody happened to see that rotating ball
You know I happened to lose my world
The bells the bells golden shining escort me

De originele teksten

El Aurinko Milloinkaan Laske

Ei aurinko milloinkaan laske
Ei kuut ja tähdet päivien valoksi katoa
Ei sateet viimat ja tuulet ole ketään varten enempää kuin muitakaan
On hiljaisuus ja öinen huuto
Pauhua saman häkeltyneen sielun
Joka kysymykseensä polvillensa on kumartuneena pyhättöin
Karuun tuomion kiveen
Onko perimmäistä totuutta
Joka oikeaoppisuutta muita enemmän ylistäisi
Onko ajatuksia ja tekoja jotka pelastaisivat hairahtujat heiltä itseltään
Kuka kaiken päätyttyä voi sanoa
Olleensa oikeammassa kuin muut
Koska ymmärsi himon heikkouden ikuisen syöksevän kiron
Alun alkaen syntyessään
Löytyykö Graalin maljan sijaan
Sittenkin enkelten puhelin valkoinen
Jolla taivaaseen soittaa vois ja anoa oikeuksia vuoksi surkeiden kohtaloiden
Kuuleeko jokin niin suuri
Muuta kuin ulvovaa galaksia sortuvaa
Kun niin valtava sormi viimein tuomiten osoittaa
Tarkoittaako se keitä
Vaiko kaikkea olevaa
Ymmärtääkö elämä meissä sittenkään itseään
Emmekö me laukausta pistoliin edessämme viimeinkään nää
Olemmeko vain eksyneet lampaat
Jotka niityllä paimenta etsien käyvät
Oliko Jeesus Kristus yksi heistä
Vaiko ainoastaan
Yksi meistä
Onko juoksevissa puroissa
Tosiaankin niin paljon kimaltavaa kultaa
Että sillä voisi ostaa itselleen polttavan tulen oikeudet merten sekä taivaan
Onko jalokiviä niin paljon
Että ne jokaisen kuninkaan rihkamaan riittää
Onko niitä niin paljon että ne voisivat pelastaa
Lopultakaan mitään
Toivon hetki menetettäväksi on liian kallis
Siksi taistelu julistettiin
Taistelun päätyttyä nautitaan viimeisellä ehtoollisella se mitä sinne tuotiin
Kuka kiipesi huipulle korkeimman tornin
Kuka rohkeudestaan muistetaan
Kuka peloissaan pienuuteensa kuihtui
Kuka syntynyt ei tälle puolen ollenkaan
On niin yksinkertaista
Uskotella olevansa päivä joka ei milloinkaan laske
Olla kaukaisten hailakkain vuorten takaa nouseva säteinen paiste
On niin vaikeaa
Myöntää olevansa vain satunnainen kuiskaus
Olla päivänkajo joka aina likempänä kuin aamua
On hiipuvaa iltaa

Syysaika

Lammen kivillä istuivat aatoksissaan, syksy ja aika sanaillen vastatusten
Syksy ajalta kysyi, missä määränpääs on, milloin ties on haarassa risteyksen
Miksi rientäen kierrät, kesän syksyksi, talven vuodatat puroihin kevään
Annat oksani ravistaa lehtensä pois, lumen oksilleni sataa aina kun herään.
Aika syksyä kuunteli tuulevaa hyistä, joka osaansa murheissaan huokaa
Syksy tahtonut olla olis taakkaansa vailla, pyrähtää häkistään vapauksien mailla
Mikset unestasi nauti, aika moittien vastas, minun käytävä on taasen kaiken aikaa
Ajan kohtalo olla on valveilla aina, unetta matkaansa päämäärättä taittaa.
Lasinukke lammen kiville saapui, kummasteli synkkää syksyä ja aikaa
Miksi murhetta te kannatte ystäväni siitä, mikä osanne on, mitä kukin saikaan
Elämä on kaunis aina toisinaan, toisinaan kaunis taas rumaksi muuttuu
Mutta älkää murhetta kantako te ystäväni siitä, mikä ei murheesta muutu, vaan huokauksiin hukkuu

Syksy allapäin kertoi lasinukelle siitä, ettei koskaan tapaisi kevättä, talvea, ei kesää
Hänen veljiään vuodenaikoja heitä ja noita, jotka uinuvat aina kun hän itse herää
Sanoi lasinukke, älä tuhlaa hetkeäs toivoen toista, mihin et koskea koskaan yllä
Elä se mikä elääkses sun jätetty on, naura siitä, mistä ilos sun herää
Syksy varisti lehtensä kellastuneet, oksien sormet hän paljaiksi riisui
Aika matkaansa jatkoi lammen jäätyneen yllä, jätti lasinuken hankeen särkyneen
Aika valveilla kiertää viel kierrostaan, kiertää kun talvi kevään sateiksi taittuu
Se osa on jätetty ajalle kannettavakseen, se ainain kiertää, vain meidän muistomme haihtuu

Akvaario

Olin en kukaan
Käyden lävitse tätä aikaa
Nyt yksin seisahdun
Muista en mitään laisinkaan
Kuin uinuessain
Liu’un yötä vasten
Sulaa minuutein
Ohitse kaiken
Olenko laisinkaan
Astunut tähän maailmaan
Jossa muut tanssivat hetken taikaa
Miksi muut
Miksi minä en
Miksi tällä puolen sitä tiedä en
Akvaarioni kultainen tää
Takaa lasin likaantuneen nään
Näen sen jossa ole en
Näen sen johon kuulu en
En tiedä kuinka kävi näin
Kuinka ymmärsin kaiken väärinpäin
Mitä tahdoin
Sitä olemassa ollut ei
Mitä näin näkymätöntä kai
Mitä sain kangastuksia onnen
Nyt seisahtunut olen katolle harjan
Vain katson taivaan tuulta
Lentoa linnun joka kotiinsa palaa
Vain katson taivaan tuulta
Lentoa linnun joka kotiinsa palaa
Maailman kangastuksien takaa
Maailman kangastuksien takaa

Lyhtykuja: Loppu

Sattuman narri kirkkaudessaan
Ja viisaudessaan teidät muka lunastaa
Vaan aikojen lopussa korttinsa paljastaa
Viisi mustaa kuningasta väkensä harhaan johdattaa

Kuljen lyhtykujaa
He kaikki ovat valkoisissaan
Määränpääni ymmärrän
Ikuisesti tuomittu olen
Kulkemaan lyhtykujaa

Kajot varsien päistä
Langettavat värisevät varjot
Aika on jäätynyt, aika on pysähtynyt
Kuljen lyhtykujaa

Hymy iloton ikenet Iänikuisen paljastaa
Narri luukasvoillaan rienaa, rienaa
Kun te kaikki olette käyneet sammalaidan taa
Ruoja toisaalle katsoo ja jatkaa loitsujaan

Pientareella lyhtykujan
Kynttilät lämmittävät
Heidän kasvojaan
Kaikki puistokäytävät
Yhtyvät lyhtykujaan

Sukulaiset ja ystävät
Kuolleet ja elävät
Tyhjin silmin katsovat
Kun kuljen lyhtykujaa

Syntymä

Sanaton, sumusametissa väärin päin.
Valssin pyörteessä olen valmis syntymään.
Edessäni aamunkajo avautuu.
Ahtaudun salaisuuden käytävään.

Äiti, en tahdo täältä sairaalaan.
Kujalta kynttilöiden joudun palaamaan.
Äiti, koska annoit mulle syntymän.
Ilolla vastineeksi riistän sulta elämän.

Yhteys, isä meidän, valomyrsky.
Tunteettomuus, pureutuvat kiintopisteet.
Tervetuloa keltaiseen osastoon 4 G.
Huomenta kätilö, vintin lounaspöydästä terveisiä.

Nyt olen puolivuotias sylilapsi.
Synnyttäjäni kuolama kontollain.
Murhaa muistellessa kasvoilleni leviää,
Hymy hampaaton kun keinun kehdossain.

Täältä Tullaan Taivas

Hidastuvat askeleeni betonissa laahaa
Sysimustaa maata kynnet käpertyneet raahaa

Vuodet ovat täyttyneet, yksi yhdeksättä
Nyt hehku jatkaa kulkuaan, vain tomun taakseen jättää

Tartu käteen pieni lapsi, kohta vaivut uneen
näet edessäsi hymysi, lannistetun hapettuneen

Mistä kaikki alkunsa sai, sinne kaikki palaa
Portti suljettu on sulta, mennään aidan läpi salaa

Uskon syntyneeni täällä miljoonasti
Ja vailla suuntaa harhailleeni yhtä useasti

Hei hei taivas
Täältä tullaan taas

Hei hei taivas
Täältä tullaan taas

Olin auringonpimennys, madonreikä joka nieli valon
Olin vesiajan regeneraatio, ihmelapsi naapuritalon

Hei hei taivas
Täältä tullaan taas

Hei hei taivas
Täältä tullaan taas

Yhtä useasti kuin synnyn, kaiken lasken loskaan
Aina ylitän mä siltaa, jota rakenneta ei koskaan

28120 Kaivos

Juhani, Olavi, Juhana
Ilmari, Kristiina, Johannes
Laskeutukaa A-kaivokseen, hisseillä B ja C
Vakuutuslomakkeet jättäkää, sihteerille toimistoon D
28120 kaivos

Louhikaa maan uumeniin
sähköistetty rautatie
Poratkaa peruskallioon tunneli, joka kiven ytimeen vie
Kulkekoon se pohjaveden alta, mielen tyyneyden pääkaupunkiin
28120 kaivos

Juhana, Ilmari, Kristiina
Laskeutukaa kymmenen kilometrin syvyyteen
Kulkekaa fosforilla valaistua väylää länteen, hengityssuojaimineen
Olavi, Juhani, Johannes, jatkakaa pohjoistunnelin räjäytystöitä
28120 harmoniakaivos

Ei, älkää pakottako ahtaaseen kaivokseen
Kivipätsi hapen polttaa, kaivosmies kärsii mielenrauhaa löytääkseen.
Klaustrofobia armonasetta anoo, paineesta päästäkseen
Kaivosmies on lukittuna sarkofagiin kivikohdun uumeneen

Viimein pora kivihiilen murskaa, hönkii kasvoja vasten kuumuus
Unelmoitu päämäärä on saavutettu, työllä verikänsäisen kouran ja yskän
löydöksemme on loistossaan pieni, vain kristallikiteiden säihkyä sysipimeydessä.
28120 kiitos.

Häivähdys

Yö kääntyy aamun kajoon
Puut peittää harso jään
Kuiske hiljainen metsäin
Häivähdyksen kai kuulen
Sielu talvipäivän
Kaunis huurre järvien
Tuuli jäätävä henkii
Häivähdyksen nyt nään
Loputtomin vuonoin
Laskeutuu hiutaleet
Peittäen miljoonin
Hahmon äänettömän
Pintaan hyisevän veen
Siiven valkean nään hennon kylmettyneen
Kuollut hän taivaiden hengetär
Aamuun sinertävään
Katseen tuon tunnen
Takaa kuultavan jään
Mies kaukaisuuden saapuu
Takaa syisten metsien
Polvistuu äärelle jään
Hahmo hän jäljetön
Varsillensa kätten nostaa
Hengettären hyisevän
Kadoten alle jään
Hiljaisuuden vain jättää

Jumalat Liekeissä

Ruskoin niityt vasten valoa nousevaa
Kiväärein piiput laitaa aavan viertää
Viima lyö heinää keinuvaa
Tuhat taiston rintaa tuhon tykkiä syöksevää
Rautapäinen aava kättä käskevää odottaa
Viima lyö viima lyö
Pelon katseet seisahtuneet tähyävät sateeseen
Käy henkäys aamuun hyiseen odotus kuin tyynen veen
Ja liekin jumalat leimahtaa
Ja liekin jumalat leimahtaa
Tuli vasten tulta liekkein aavaa pieksevää
Huurteen härmä väistyy kasvot kalpeat kuultaa
“Miehet liekaan polkekaa”
Veren kentät virtaavat solkenaan
Vuolaana täyttyy niityt huudoin tuskaisin
Kuolemaa kuolemaa
Miestä tuhat marssii yllä hyisten hautojen
Huudot mielissänsä sodan jumalten
Ja liekin jumalat leimahtaa
Ja liekin jumalat leimahtaa
Maailmanloppu edessäni tuhon merta kuohuvaa
Tykit räjähdyksin iskee vasten valoa nousevaa
Ja liekin jumalat leimahtaa
Ja liekin jumalat leimahtaa

Rankaisun Ylhäinen Ruhtinas

Nostan nyrkkein näin käsken luoksein meren taivaan maan
Näytän kädelläin kenet valinnut oon omaksein
Syöksen silmilläin sen jonka katseineni tuomitsen
Käsken sanallain tähdet kirkkaat kunniaksein
Piiskoin alistan ruoskan iskuin ilmaa halkovin
Kahleen kietovan ympärille orjan sonnustan
Jumala oon kammioin rangaistuksen kivun sairauden
Kylvän huudon tuskaisen kärsimyksen vankilassain maallisen
On valtain rajaton oon ylhäisistä ylhäisin
Oon haavoituksen herra oon haavain herra mahtavin
Oon ilmain tuulen herra oon laavastulten herra voimaisin
Oon sadonkorjuun herra kun kärsimys on viimeisin

Kovin Lentäen Kotin Kaipaan

Masennuksen talviaatto, hiutaleineen ylleni laskeutuu
Peittää hattuni valkein pisaroin ja kiivaana pieksien lyö
Kenties olen nukkunut liian vähän, tarkemmin ottaen en kuukauden päiviin
On kaikenlainen pienikin käynyt ylivoimaiseksi ylleni kieppunut
Ei päivä minun auringossani vuosiin ole noussut
Ei sitä kiertävää palloa kukaan näkemään sattunut oo
Näet hukkaamaan mä maailmani satuin
Ikkunastani näkyy satamanlaituri, tuo meri ainain myrskyävät pilvet
Jotka liekkeinä taivasta repii, kiskoo korkeuksiin aaltojen harjat
Olen päättänyt noustua aamun, myrskyn raivoavan vaivuttua uneen
Käydä ikkunalautani reunaan ja liitää kyyhkynä pilviin
Ei päivä minun auringossani vuosiin ole noussut
Ei sitä kiertävää palloa kukaan näkemään sattunut oo
Näet hukkaamaan mä maailmani satuin
Kellot kellot kullan kirkkaat, mua saattaen käy